Niinhän siinä sit eilen kävi että poikaa piti päivystyksessä käyttää ku raukalla molemmissa silmissä kamala tulehdus. Täällä sitä nyt jännänä odotellaa et kuinka monelle meistä se on jo kerennyt tarttua sillä kokemuksesta tiedän että niinkin käy:)

Mutta tänään on ollut jo parempi päivä, varsinki ku tiedostan että enää yksi yö niin saan olla koko viikolopun aivan rauhassa sillä poika menee isälleen:) Vaikka jännä homma et vaikka sitä niin kovasti odottaa että saa olla rakkaansa kanssa rauhassa niin tottakai sitä pientä äitin mussukkaa on kamala ikävä;( Sitä ei osaa nauttia siitä hetkestä missä elää.. Tai yleensäkää ihminen on outo koska sillä ei koskaa ole asiat niin hyvin ettei mistää tarvitsisi valittaa. Ja ihminenhän osaa valittaa!

Niin monenlaista olen pienen elämäni, vanhempien hylkäämänä ja kovan sijaiskodin kasvattina nähnyt, että sitä ei moni usko. Mutta olen aina ajatellut kuten mummoni tapaa sanoa: että ihmiselle annetaan vain sen verran mitä se jaksaa kantaa.